«

»

Mar 10

Aina jonkun lapsi

Tämän päivän Helsingin Sanomissa on jälleen laaja artikkeli pääkaupunkiseudun koulujen homeongelmista. Artikkelissa haastatellaan nuorta naisopettajaa, joka on ollut työkokeilussa yhteensä 21 eri koulurakennuksessa seitsemän vuoden aikana. Tämä esimerkkihenkilö ei enää muista, millaista on elää tavallista elämää.

Samalla aukeamalla haastatellaan lukioikäisiä nuoria, joilla on jo monen vuoden homekoulu-ura takanaan. ‘Se on niin perusasia. Miltei joka koulussa on jotain peruskorjausta tai hometta’. 17-vuotiaan nuoren suusta todettuna tämä on lohdutonta kuultavaa. Miten on mahdollista, että me aikuiset olemme päästäneet rakennukset tällaiseen kuntoon? Millaisen kuvan aikuisten maailmasta ja (kunnallis)politiikasta annamme lapsillemme ja nuorisolle?

Kävin kesällä katsomassa omia koulujani entisessä kotikaupungissani. Kansakoulu on käyttökiellossa ja menossa purettavaksi. Oppikouluni, valkoinen, tasakattoinen kuuluisan arkkitehdin luomus vuoti kattoikkunoistaan jo uutena. Olin usein sairaana infektioiden vuoksi, mutta ei silloin kukaan osannut edes epäillä, että rakennukset tekevät ihmiset sairaaksi. Nyt valkoiset seinät olivat alaosistaan muuttuneet vihreiksi. Rakennus on käyttökiellossa ja viereen on rakennettu uusi koulu. Mietin, olisinko saanut apua, jos olisin saanut allergian, astman tai hajusteyliherkkyyden.

Miksi suurkaupungeissa tilanne on jämähtänyt ‘jäätyneeksi konfliktiksi’? Miksei työterveyshuolto puutu aikaisemmin sairaiden tilanteeseen vaan heistä tulee ‘ongelmajätettä’? Kuinka monella nuorella yliopistosta valmistuneella, nyt työssään oireilevalla on taustalla oma homehistoria entisessä koulussaan?

Maaseudulla kiertäessäni homevaurioisten koulujen ja päiväkotien ongelmia selvittämässä olen usein pohtinut, miksi pienissä ja paljon köyhemmissä kunnissa otetaan ongelma ihan toisella tavalla tosissaan kuin suurissa kaupungeissa. Kunnanjohtaja tulee itse vanhempainiltaan kuulemaan kyselytutkimuksen tuloksia. Sivistystoimenjohtaja liikuttuu melkein kyyneliin, kun hän kertoo, miten paikkakunnalle on aikanaan otettu karjalaisia evakkoja ja nykyään otetaan pakolaisia. Hän sanoi, että kyllä tämä ongelma nytkin hoidetaan, vaikka sitten velkarahalla. Ilmenee, että homekoulussa työskentelee hänen lapsensa ja ensimmäinen lapsenlapsi kasvaa nuoren opettajan sydämen alla.

Aina hän on jonkun lapsi. Pienessä kaupungissa sairaan lapsen äiti tai isä saattaa tulla kunnanjohtajaa vastaan marketin käytävällä tai kylän raitilla. Saattaa hän tulla pääkaupunkiseudullakin johtajaa ja kyläpäällikköä vastaan, mutta katseet eivät kohtaa eikä tervehdyksiä vaihdeta.

Lastensairaalassa kampailee hengestään lapsi, jolle kansalaiset keräävät rahaa. Se ajatus tulee niin iholle, että omastaan on helppo antaa tärkeään keräykseen. Loppuuko päättäjien ja rahan antajien sympatia siihen, kun lapsi ei olekaan vielä sairas? Osaammeko suunnata rahat oikein, ettei koulutietä taivaltavan lapsen koskaan tarvitsisi sairastua? Olisihan irvokasta, jos tämä korkeatasoisella lääketieteellä keskolasta henkiin pelastettu, terve lapsi turhaan sairastuisi espoolaisessa koulussa niin pahoin, ettei koskaan pystyisi toimimaan työelämässä valmistuttuaan akateemiseen ammattiin homevaurioituneesta yliopistosta.

Aina hän on jonkun lapsi. Sinäkin päättäjä olet joskus ollut lapsi.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>